SEPPO SIMILÄ - SUUREN SELKEYDEN JA SALAPERÄISYYDEN MAALARI

Vastakohtien yhteenlankeaminen

Niinkuin pohjoisissa maisemissa, yhtyy Seppo Similän taiteessakin suuri selkeys suureen salaperäisyyteen. Taiteilijat ovat usein taikureita, Similä kuitenkin aivan omalla tavallaan: hänen maisemansa, pirttikuvansa, kukkansa, pensaansa ja puunsa antavat hyvin voimakkaan luonnonmukaisuuden vaikutelman, mutta samalla niissä on ulottuvuus ylitodelliseen - kuin uneen. Tämän täytyy johtua siitä, että kuvat pakosta ovat tekijänsä sielunmaisemia: täynnä ladattua merkitystä. Merkitystä, joka on vain vaivoin - tai ei lainkaan - sanoin tulkittavissa.

Tätä taiteellista latausta ja kykyä voisi ehkä verrata akkuun: taiteilija on "ladannut" taulun, ja katsojat saavat sitten "virtaa" omiin elämyksiinsä ja ajatuksiinsa. Tulkinnan ei näinollen tarvitsekaan seurata taiteilijan kaikkia pienimpiäkin sielun- ja mielenliikkeitä, vaan riittää, kun taideteos kytkee katsojassa "virran päälle", ja katsoja alkaa elää ja kokea teoksen voimavirtoja. Ne vaikuttavat häneen, laukaisevat liikkeelle hänen ikiomien mielikuviensa virityksiä ja voimia.

Kohti omaa kieltä

Seppo Similä ei ole akateeminen maalari. Omaa tietään edeten hän on etsinyt ja löytänyt, luonut tekniikkansa ja tehonsa. Materiaalit sensijaan ovat klassiset: hän maalaa öljyvärein kankaalle. Varhaisemmalta kaudelta, vuoden 1973 tienoilta, on myös kovalevylle maalattuja teoksia.

Similän maalaustekniikka on vaihdellut eri kausien ja myöskin yksittäisten maalausten myötä. Varhaisvaiheeseen sijoittuu väreiltään hyvin voimakkaita ja toteutustavaltaan lähes psykedeelisiäkin töitä, joista kuitenkin aina hahmottuu jotakin: maisemallisia kokonaisuuksia, ihmisfiguureja jne.

Valokuva © Arto Ylisaukko-oja 2000
Kolmiulotteisuudesta, tilan illuusiosta, tulee Similän töissä vähitellen tärkeä elementti. Etenkin maalausten lähitila on käsinkosketeltavan havainnollinen niin maisemissa kuin sisäkuvissakin. Osittain teho on aikaansaatu perspektiivilakien täsmällisellä noudattamisella sekä väriperspektiivin hienovaraisella huomioonottamisella, osittain Similä tuntuu löytäneen aivan oman otteensa maalauksen tilaan. Hän käsittelee maalauspinnan pienstruktuureja kuin kokeileva kemisti: siveltimen pienoiskuvio vaihtuu asteittain kuvassa etäisyyteen mentäessä, värikerrokset kontrastoivat keskenään, sivellinkirjoitus luo ihmeteltävällä teholla "psykologista" tilaa. Katsottakoonpa vaikka Lato-maalauksen katto-olkia: läheltä tarkastellen ne ovat reipasta sivellintyöskentelyä (kaikkea muuta kuin pikkutarkkaa näpertelyä, johon esimerkiksi ns. toritaide tyytyy - Similällä tarkkuus on henkisen latauksen maksimointikeino), mutta etäämpää tarkastellen oljet tuntuvat suorastaan yliluonnollisen todellisilta, auringon valoa voimakkaasti heijastavilta.

Etenkin pirttien sisäkuvissa ja monissa maisemissaan Similä liikkuu lähellä ns. fotorealismin periaatteita. Selvimmät poikkeamat ilmenevät juuri maalausten "mikrostruktuurissa" sekä etenkin värinkäytön alueella: Similällä "psykologinen väri" liukuu usein hienovaraisesti - lähes huomaamatta - etualalle: maalauksellis-ilmaisulliseen merkitykseen.

Joissakin naiskuvissaan Similä taas on hyödyntänyt nykyisen painotekniikan tai sumuruiskumaalauksen kaltaista tekniikkaa: eri värit ovat kankaalla pienenpieninä pisteinä, jotka kokonaisvaikutelmassa sulautuvat yhtenäisiksi väripinnoiksi. (Impressionismin kylkiäisenä syntynyt pointillismi käytti puolestaan niin suuria heleitä väripisteitä, että ne kokonaisvaikutelmassakin jäivät selvästi näkyviin.)

Ei ainoastaan tekniikan, vaan myös ilmaisun alalla Similä on raivannut oman tiensä, luonut oman kuvakielensä. Hän tuntuu hakeutuneen niihin sisältöihin ja aiheisiin, jotka syvimmin ja täydellisimmin ovat vastanneet hänen ilmaisutarpeensa laatua ja latautunutta suuruutta.

...

Similän tauluissa katsellaan myös mielikuvituksen arvaamattomia sisäisiä maailmoja. Ikiomia kuin unet, ja kuitenkin kaikille niin yhteisiä - kuin unet. Taulut ovat näkyjä, joissa elämän perustunnot pyörteilevät vuolaina. Nämä työt tavoittavat unen varmuudella sielun kätkettyjä sointuja ja synnyttävät katsojan mielessä outoja värähtelyjä...

Monet Similän hahmoista eivät ole kaukana surrealismista. Hahmot, jotka ovat kuin tulta ja kuoren riekaletta, saapuvat epätodellisuudesta todellisuuteen. Ne koskettavat katsojan pelkoja, perustunteita, haparoivat ihmisen rajoja... Sepät pajassaan, kuokkamies, rikkiraastetut naiset, jopa esineet, puhkeavat ennennäkemättömiin muotoihin... kirnut, kukkamaljakot koostuvat oudoista, rei'ille poltetuista rakenteista...

Sielunaisen vaiheet

Kirjoittaja on nykyään opettajana Kuvataideakatemiassa.